Fides 2010/13: Toivo kuoleman varjossa eläville
Koko maailma iloitsi, kun Chilen kaivosmiehet voittivat kuoleman vaaran ja pääsivät eheinä maan pinnalle. Oli tehty paljon työtä heidän nostamisekseen. Heidän puolestaan oli epäilemättä myös rukoiltu paljon. Siitä todisti mm. pyhien kuvien runsaus, niitä heidän läheisensä panivat poratun pelastuskaivon suulle. Pelastuttuaan jotkut miehet polvistuvat hetken rukoukseen tai tekivät ristinmerkin Jumalalle kiitokseksi. Kuoleman uhka ahdisti miehiä monin tavoin ja koetteli heidän keskinäisiä suhteitaan. Kiitos oli paikallaan niille, jotka järjestivät apua, mutta myös Jumalalle, joka lähetti heille taitavia pelastajia ja auttoi heitä sovittamaan joskus ymmärrettävästä syystä pahasti kiristyneet välinsä.
Kuolema pistin vaivaa enemmän tai vähemmän jokaista ihmistä. On luonnollista, että nuoret eivät ajattele kuolemaa niin kauan kuin elämässä kaikki käy hyvin, mutta näinhän eivät tee aikuisetkaan. Kuoleman enkelin ilmaantuessa, kun terveys huononee, ihmissuhteet raukeavat, nykytekniikan valtavat saavutukset pettävät ja kääntyvät ihmisiä vastaan tai kun luonnonkatastrofi tapahtuu, silloin monet ihmiset ajattelevat kuolemaa, mutta pyrkivät unohtamaan sellaiset ajatukset ja torjumaan ne. Kun mediat muistuttavat säännöllisesti jokaisesta onnettomuudesta ja väkivallanteosta kaukana tai lähellä, uutinen ei enää kosketa niin paljon kuin pitäisi tai toivotaan. Tämä on merkki siitä, että kuolemasta on tullut tabu. Ajatellaan, että sivistyneille ihmisille ei sopisi pelottelu kuolemalla. Median mielestä kuolema häiritsee ihmisen sielun tasapainoa ja kansan mielenterveyttä.
Apostoli Paavali opetti, että kuoleman pistin on synti, mutta myös, että kuolema on nujerrettu ja voitto saatu Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta (1. Kor. 15: 54 -58 ). On tärkeää tehdä ero ajallisen ja ikuisen kuoleman välillä. Luonnollisena tapahtumana ajallinen kuolema ei ole vältettävissä. Aikaisemmin tai myöhemmin se kohtaa jokaisen ihmisen. Siihen elämä loppuisi. Loppuuko tämä elämä siihen todella? Tästä kaikki ihmiset eivät ole samaa mieltä. Kristinusko yhdessä useimpien maailman uskontojen kanssa opettaa, että elämä jatkuu. Katolisen kirkon hautajaisliturgiassa kiitetään Jumalaa siitä, että ajallinen elämä muuttuu häneen uskoville ja että taivaassa valmistetaan ikuinen asunto niille, jotka kaipaavat sitä.
Jumala on uskollinen. Hän pitää lupauksensa. Hän jo odottaa jokaista ihmistä, mutta kuinka meikäläisten on valmistauduttava tähän siirtoon ajasta ikuisuuteen? Me pidämme elävänä tätä kaipausta ikuisuuteen. Annamme sen vaikuttaa arvomaailmaamme tässä ajassa ja hahmotamme oman ajallisen, katoavaisen elämämme niin, että jo tässä ajassa siinä voi tulla näkyviin tulevaisen elämän ikuisia siunauksia. On olemassa vain yksi elämä. Molemmat elämänvaiheet kuuluvat erottamattomasti yhteen ja edellyttävät toinen toistaan. Ilman elämän ikuista perspektiiviä ajallinen elämä olisi kuin ruumis ilman päätä. On suuri kiusaus erottaa tuonpuoleinen elämä nykyisestä. Tämä kiusaus on kuoleman pistin, josta apostoli varoittaa ja jota hän sanoi synniksi. Sitä vastoin ihmisen pyhyys on siinä, että hänen elämänodotuksensa eivät rajoitu tähän maailmaan kaikkine ajallisine mahdollisuuksineen ja lahjoineen, vaan ulottuvat Jumalan kirkkauteen.
Vanhan testamentin Viisauden kirja varoittaa voimakkaasti tästä kuoleman pistimestä sanoin: ”Älkää tavoitelko niin kiihkeästi kuolemaa. Sillä Jumala ei ole tehnyt kuolemaa, eikä hän iloitse elävien perikadosta. Kaikki, minkä hän on luonut, palvelee elämää. Vanhurskaus on kuolematon” (Viis.1- 15). Samoin puhuessaan elämän kulttuurista paavi Johannes Paavali II varoitti kuoleman pistimestä, joka pitää elämää tässä ajassa ihmiselle ainoana vaihtoehtona ja joka sen takia on suuresti köyhdyttänyt nykyajan kulttuuria, huolimatta tekniikan valtavasta kehityksestä.
Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen mahdollistamana elämän kulttuuri perustuu Jumalan ehdottoman ja pyyteettömän rakkauden olemukseen. Hän on kutsunut ihmiskunnan voittamaan kanssaan kuoleman pistimen tuhoisat seuraukset: pelon, ahdistuksen ja surun, yksinäisyyden, riippuvuudet, masennuksen ja muut sairaudet sekä nykyajan orjuuden muodot manipuloinnin, hyväksikäytön, kaunan ja ahneuden ja muut häikäilemättömän itsekkyyden teot maailmassa. Siksi hän kutsuu kaikki uskovat yhdessä edistämään jumalallisen rakkauden kulttuuria ympäri maailmaa, tekemällä Jumalan rakkauden, armahtavuuden ja myötätunnon konkreettiseksi elämässä ja viemällä Vapahtajan pelastustyön päätökseen hänen kirkossaan. Tämä hetki on aikojen lopussa, jolloin kirkon vaellusmatka päättyy ja kaikki Jumalan omat on koottu yhteen ja vietetään sadonkorjuun juhlana Karitsan ikuisia häitä.
Monet hiippakuntalaiset saivat kauniin ja arvokkaan kokemuksen poisnukkuneen ursuliinisisar Martan sielunmessussa Pyhän Henrikin katedraalissa lokakuun alussa. Joku ihmetteli, että tuskin kukaan itki, niin kuin tuntuisi sopivalta kun rakas sisar ja lasten uskonnonopettaja lähti pois. Kyllä, rakkaan poislähtö on kristityllekin surullinen kokemus, mutta se voi samalla olla ilon ja kiitollisuuden aihe, niin kuin pyhä Franciscus käsitti sen. Hän piti kuuluisassa elämän ylistyslaulussaan kuolemaa rakkaana sisarenaan.
Ei ole jokaiselle ihmisille annettu armoa lähteä niin hyvin valmistautuneena Jumalan luo kuin sisar Marta lähti. Mutta armahtavaisuudessaan Jumala ottaa sydämellisesti vastaan jokaisen ihmisen, joka on pannut elämässään toivonsa häneen – vaikka epätoivossaan. Ilmaisemme tämän uskon Jumalan rakkauteen ja armahtavaisuuteen meitä ihmisiä kohtaan aina, kun muistamme esirukouksessamme poisnukkuneita ja annamme heidän ikuisen kohtalonsa Vapahtajan haltuun.
isä Frans Voss SCJ
