Paavi Franciscus: Pääsiäinen on kivien pois vierittämisen juhla

Saarna pääsiäisvigiliassa 20.4.2019

Naiset menevät haudalle tuoksuöljyt mukanaan, mutta he pelkäävät matkansa olevan turha, koska suuri kivi estää pääsyn hautaan. Noiden naisten matka on myös meidän matkamme, kuin se pelastuksen matka, jonka olemme tänä yönä kulkeneet.  Joskus näyttää, että kaikki törmää kiveen: luomakunnan kauneus törmää synnin tragediaan; vapautuminen orjuudesta törmää uskottomuuteen liitolle; profeettojen lupaukset törmäävät kansan loputtomaan välinpitämättömyyteen. Niin on myös kirkon historiassa ja omassa henkilökohtaisessa historiassamme. Näyttää siltä, että ottamamme askeleet eivät koskaan vie meitä päämäärään. Meillä voi olla kiusaus ajatella, että murskattu toivo on karu elämän laki.

Tänään kuitenkin näemme, että matkamme ei ole turha; se ei törmää hautakiveen. Yksi lause hämmästyttää naiset ja muuttaa historian: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?” (Luuk. 24:5). Miksi ajattelet, että kaikki on toivotonta, että kukaan ei voi vierittää pois omaa hautakiveäsi? Miksi annat periksi lannistumiselle ja epäonnistumiselle?  Pääsiäinen on kivien pois vierittämisen juhla. Jumala poistaa raskaimmatkin kivet, joihin toivomme ja odotuksemme murskautuvat: kuolema, synti, pelko, maailmallisuus. Inhimillinen historia ei pääty hautakiven eteen, koska tänään se kohtaa ”elävän kiven” (vrt. 1. Piet. 2:4): ylösnousseen Jeesuksen. Meidät kirkkona on rakennettu hänen varaansa, ja silloinkin kun menetämme rohkeutemme ja meillä on kiusaus tuomita kaikki epäonnistumistemme perusteella, hän tulee tehdäkseen kaiken uudeksi, kumotakseen pettymyksemme. Tänä yönä jokainen meistä on kutsuttu tunnistamaan, että ylösnoussut Kristus vierittää sydämestämme raskaimmat kivet. Kysykäämme siis ensin: mikä on se kivi, joka minun on poistettava?

Usein toivon sulkee pois lannistumisen kivi. Kun alamme ajatella, että kaikki sujuu huonosti eivätkä asiat enää voisi mennä huonommin, menetämme rohkeutemme ja alamme uskoa, että kuolema on vahvempi kuin elämä. Meistä tulee kyynisiä, kielteisiä ja alakuloisia. Kivi kiveltä rakennamme sisällemme tyytymättömyyden monumentin, toivon haudan. Valittaessamme elämästä teemme elämän riippuvaiseksi valituksista ja hengellisesti sairaaksi. Vallan saa tietynlainen hautapsykologia: kaikki päättyy siihen vailla toivoa tulla ulos elossa. Mutta tuolla hetkellä kuulemme jälleen kerran pääsiäisen hellittämättömän kysymyksen: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?” Herra ei löydy lannistumisesta. Ei hän ole siellä, hän on noussut kuolleista. Älä etsi häntä siltä, mistä et koskaan löydä häntä: hän ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien (vrt. Mark. 22:32). Älä hautaa toivoa!

On toinenkin kivi, joka usein sulkee sydämen: synnin kivi. Synti viettelee; se lupaa asioita helposti ja nopeasti, hyvinvointia ja menestystä, mutta jättääkin jälkeensä vain yksinäisyyttä ja kuolemaa. Synti etsii elämää kuolleiden joukosta, se etsii elämän merkitystä asioista, jotka katoavat. ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?” Mikset päätä hylätä tuota syntiä, joka kuin kivi sydämesi ovella estää Jumalan valoa tulemasta sisään? Mikset valitse mieluummin Jeesusta, todellista valoa (vrt. Joh. 1:9) kuin vaurauden loistoa, uraa, ylpeyttä ja mielihyvää? Mikset kerro tämän maailman turhuuksille, että et elä niitä varten, vaan elämän Herraa varten?

Palatkaamme naisiin, jotka menivät Jeesuksen haudalle. He pysähtyivät hämmästyneinä, kun kivi oli otettu pois. Evankeliumi kertoo, että nähdessään enkelit he ”pelästyivät ja painoivat katseensa maahan” (Luuk. 24:5). Heillä ei ollut rohkeutta katsoa ylös. Kuinka usein me teemme saman? Mieluummin käperrymme puutteisiimme, kyyristymme peloissamme. Se on kummallista, mutta miksi teemme niin? Usein siksi, että synkkinä ja itseemme sulkeutuneina tunnemme hallitsevamme tilanteen, sillä on helpompaa pysyä yksin sydämemme pimeydessä kuin avautua Herralle. Ja kuitenkin vain hän voi nostaa meidät ylös. Runoilija kirjoitti kerran: ”Emme koskaan tiedä, kuinka korkeita olemme, ennen kuin meitä kutsutaan nousemaan” (E. Dickinson). Herra kutsuu meitä nousemaan, nousemaan ylös hänen sanansa mukaan, katsomaan ylös ja käsittämään, että meidät tehtiin taivasta varten eikä maata varten, elämän korkeuksia varten eikä kuoleman syvyyksiä varten: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?”

Jumala pyytää meitä katsomaan elämää niin kuin hän sitä katsoo; hän näkee aina jokaisessa meistä tukahduttamattoman kauneuden ytimen. Synnissä hän näkee lapsia, jotka on nostettava ylös; kuolemassa hän näkee veljiä, jotka on herätettävä; epätoivossa hän näkee sydämiä, joita on lohdutettava. Älä siis pelkää: Herra rakastaa tätä elämääsi silloinkin kun sinä pelkäät katsoa sitä ja ottaa sitä käsiisi. Pääsiäisenä hän näyttää sinulle, kuinka paljon hän rakastaa tätä elämää, aina siihen saakka, että elää sen täysin, kokien ahdistuksen, hylkäämisen, kuoleman ja tuonelan noustakseen voittoisana kertomaan sinulle: ”Et ole yksin, luota minuun!”

Jeesus on asiantuntija kuolemamme muuttamisessa elämäksi, itkuvirtemme muuttamisessa karkeloksi (vrt. Ps 30:12).  Hänen kanssaan mekin voimme kokea pääsiäisen, siirtymisen itsekeskeisyydestä yhteyteen, epätoivosta lohdutukseen, pelosta luottamukseen. Älkäämme painako peloissamme katsettamme maahan, vaan kohottakaamme katseemme ylösnousseeseen Jeesukseen. Hänen katseensa täyttää meidät toivolla, koska se kertoo meille, että meitä rakastetaan vankkumatta ja että kuinka pahasti me sotkemmekin asiat, hänen rakkautensa ei muutu. Tämä yksi luovuttamaton varmuus meillä on elämässä: hänen rakkautensa ei muutu. Kysykäämme itseltämme: mihin katson elämässäni? Katsonko hautoja vai etsinkö Elävää?

”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?” Naiset kuulevat enkelien sanat, jotka jatkavat vielä: ”Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa” (Luuk. 24:6). Nuo naiset olivat menettäneet toivonsa, koska eivät muistaneet Jeesuksen sanoja, hänen kutsuaan, joka tapahtui Galileassa. Menetettyään elävän muiston Jeesuksesta he katsoivat jatkuvasti hautaa. Uskon on aina palattava takaisin Galileaan, herätettävä uudelleen ensirakkautensa Jeesusta ja hänen kutsuaan kohtaan: muistettava hänet, palattava hänen luokseen koko mielestämme ja koko sydämestämme. Olennaista on palata elävään rakkauteen Herraa kohtaan. Muuten uskomme on ”museouskoa”, ei pääsiäisuskoa. Jeesus ei ole menneisyyden henkilöhahmo; hän on nykyäänkin elävä persoona. Emme tunne häntä historiankirjoista; kohtaamme hänet elämässä. Muistakaamme tänään, kuinka Jeesus ensin kutsui meidät, kuinka hän voitti pimeytemme, vastarintamme, syntimme ja kuinka hän kosketti sydäntämme sanallaan.

Muistaen Jeesuksen nämä naiset lähtivät haudalta. Pääsiäinen opettaa meille, että uskovat eivät viivyttele hautausmailla, koska heidät on kutsuttu lähtemään liikkeelle, kohtaamaan elävän Herran. Kysykäämme itseltämme: minne olen menossa elämässäni? Toisinaan suuntaudumme aina ja vain kohti ongelmiamme, joita ei koskaan puutu, ja menemme Herran luo vain jotta hän auttaisi meitä. Mutta silloin meitä ohjaavat omat tarpeemme, ei Jeesus. Jatkuvasti etsimme Elävää kuolleiden joukosta. Ja kuinka monta kertaa me sitten, kohdattuamme Herran, palaammekaan kuolleiden keskuuteen, kaivamme esiin kaunat, harmit, haavat ja tyytymättömyyden aiheet antamatta Ylösnousseen muuttaa meitä?

Rakkaat veljet ja sisaret: asettakaamme elävä Herra elämämme keskipisteeksi. Pyytäkäämme armoa olla joutumatta virran, ongelmiemme meren viemiksi; armoa olla joutumatta synnin karille tai törmäämättä lannistumisemme ja pelkomme matalikkoon. Etsikäämme häntä kaikissa asioissa ja yli kaiken. Hänen kanssaan mekin nousemme kuolleista.