Paavin saarna jouluyönä 24.12.2012

PAAVI BENEDICTUS XVI:N SAARNA JOULUYÖNÄ 24.12.2012

Rakkaat veljet ja sisaret. Yhä uudestaan tämän evankeliumin kauneus koskettaa sydämiämme: Sen kauneus on totuuden loistoa. Yhä uudestaan me hämmästymme, koska Jumala tulee lapseksi niin, että me voimme rakastaa häntä, niin, että me uskallamme rakastaa häntä, ja lapsen lailla hän luottavaisesti jättäytyy meidän käsiimme. Ikään kuin Jumala sanoisi: Minä tiedän, että kunniani pelottaa teitä ja että te yritätte puolustautua suuruuteni edessä. Nyt minä tule luoksenne lapsena, joten voitte hyväksyä minut ja rakastaa minua.

Minua koskettaa jatkuvasti evankelistan lähes arkinen huomautus, että heille ei ollut tilaa majapaikassa. Väistämättä herää kysymys, mitä tapahtuisi, jos Maria ja Joosef koputtaisivat minun ovelleni. Olisiko heille tilaa? Ja sitten huomaamme, että pyhä Johannes tarttuu tähän tietoon, ettei heille ollut tilaa majapaikassa, mikä ajoi pyhän perheen talliin. Hän pohtii asiaa syvemmin ja pääsee asian ytimeen, kun hän kirjoittaa: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan” (Joh. 1:11). Suuri moraalinen kysymys on suhtautumisemme kodittomiin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin, ja se menee vielä syvemmälle: Onko meillä todella tilaa Jumalalle, kun hän haluaa tulla kattomme alle? Onko meillä aikaa ja tilaa hänelle? Emmekö itse asiassa torju itse Jumalan. Me teemme niin, kun meillä ei ole aikaa hänelle. Mitä nopeammin pystymme toimimaan, mitä tehokkaammiksi tulevat aikaa säästävät laitteemme, sitä vähemmän aikaa meillä on. Entä Jumala? Kysymys Jumalasta ei koskaan tunnu kiireelliseltä. Aikamme on jo täysin varattu. Mutta asiasta tulee yhä syvempi. Onko Jumalalla tilaa ajatuksissamme? Ajattelumme rakentuu sillä tavalla, että häntä ei yksinkertaisesti pitäisi olla olemassa. Vaikka hän näyttäisi koputtavan ajatustemme ovelle, hänet on selitettävä pois. Jos ajattelu on otettava vakavasti, sen on rakennuttava sillä tavalla, että Jumala-kysymys tulee turhaksi. Hänelle ei ole tilaa. Edes tunteissamme ja toiveissamme ei ole tilaa hänelle. Me haluamme oman itsemme. Me haluamme sitä, mihin voimme tarttua. Me haluamme onnea, jonka pystymme saavuttamaan. Me haluamme suunnitelmiemme ja aikomustemme onnistuvan. Me olemme niin täynnä itseämme, että Jumalalle ei ole tilaa. Se tarkoittaa, että tilaa ei ole muille, ei lapsille, köyhille eikä tuntemattomille. Pohtimalla tätä yksinkertaista tietoa, ettei majapaikassa ollut tilaa, näemme, kuinka tarpeellista on kuunnella pyhän Paavalin kehotusta: ”Muuttukaa, uudistukaa mieleltänne” (Room. 12:2). Paavali puhuu uudistumisesta, ymmärryksemme avautumisesta, koko tavastamme nähdä maailma ja itsemme. Kääntymisen, jota tarvitsemme, täytyy ulottua syvälle suhteessamme todellisuuteen. Pyytäkäämme Herralta, että meistä tulisi valppaita hänen läsnäololleen, jotta kuulisimme, kuinka lempeästi ja sitkeästi hän koputtaa olemisemme ja tahtomme ovelle. Pyytäkäämme, että tekisimme tilaa hänelle itsessämme ja että tuntisimme hänet myös niissä, joiden kautta hän puhuu meille: lapsissa, kärsivissä, hylätyissä, ulkopuolelle suljetuissa ja tämän maailman köyhissä.

Joulun kertomuksessa on myös toinen lause, jota haluan pohtia kanssanne: enkelten ylistyslaulu, kun Pelastajan syntymä on ilmoitettu: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Jumalan kunnia on suuri. Jumala on puhdasta valoa, totuuden ja rakkauden säteilyä. Hän on hyvä. Hän on tosi hyvyys, itse hyvyys. Enkelit hänen ympärillään alkavat julistaa iloa Jumalan kunnian näkemisestä. Heidän laulunsa säteilee iloa, joka täyttää heidät. Heidän sanoissaan me kuulemme taivaan äänet. Emme voi ymmärtää kaiken sen merkitystä vaan ymmärrämme ylitse vuotavan onnen Jumalan totuuden ja rakkauden puhtaan loiston näkemisestä. Haluamme, että tämä ilo saavuttaa meidät ja koskettaa meitä: totuus on olemassa, puhdas hyvyys on olemassa, puhdas valo on olemassa. Jumala on hyvä, ja hän on ylin valta muiden yläpuolella. Kaiken tämän tulisi tehdä meidät iloisiksi tänä yönä enkelien ja paimenten kanssa.

Jumalan kunniaan korkeuksissa liittyy rauha maassa ihmisten kesken. Siellä, missä Jumalaa ei ylistetä, missä hänet unohdetaan ja jopa kielletään, siellä ei ole myöskään rauhaa. Kuitenkin nykyään laajalle levinnyt ajattelutapa vakuuttaa päinvastaista: Sanotaan, että uskonnot, erityisesti monoteismi, ovat väkivallan ja sotien syy maailmassa. Jos halutaan rauha, ihmiskunta pitää ensin vapauttaa uskonnoista. Monoteismin, uskon yhteen Jumalaan, sanotaan olevan pöyhkeää, ja suvaitsemattomuuden syy, koska luonnostaan se väittäessään omistavansa totuuden se pakottaa kaikki omaksumaan sen. On totta, että historian kuluessa monoteismi on tarjonnut syyn suvaitsemattomuuteen ja väkivaltaan. On totta, että uskonto voi turmeltua ja muuttua syvimmän tarkoituksensa vastakohdaksi, kun ihmiset ottavat Jumalan asian omiin käsiinsä ja tekevät Jumalasta yksityisomaisuuttaan. Meidän täytyy varoa näitä pyhän vääristymisiä. Vaikka emme voi kieltää uskonnon historian tiettyjä väärinkäytöksiä, ei silti ole totta, että Jumalan kieltäminen johtaisi rauhaan. Jos Jumalan valo sammutetaan, myös ihmisen jumalallinen arvokkuus tukahdutetaan. Silloin ihmisolento lakkaa olemasta Jumalan kuva, jota kuuluu kunnioittaa jokaisessa ihmisessä, heikoissa, muukalaisissa ja köyhissä. Silloin emme enää olisi veljiä ja sisaria, yhden Isän lapsia, jotka kuuluvat toisilleen tämän yhden Isän tähden. Röyhkeä väkivalta, joka silloin nousee, ihmisen halveksiminen ja polkeminen: me näimme kaiken sen julmuuden viime vuosisadalla. Vain jos Jumalan valo loistaa ihmiselle ja ihmisessä, vain jos jokainen ihminen on kaivattu, Jumalan tuntema ja rakastama, hänen arvokkuutensa on loukkaamaton, kuinka surkea hänen tilanteensa onkin. Tänä pyhänä yönä Jumala itse tuli ihmiseksi. Kuten Jesaja ennusti, lapsi, joka syntyy, on Immanuel, Jumala meidän kanssamme (vrt. Jes. 7:14). Vuosisatojen ajan, kun uskontoa on käytetty väärin, on myös ollut totta, että sovinnon ja hyvyyden voimat ovat aina nousseet esiin uskosta Jumalaan, joka tuli ihmiseksi. Synnin ja väkivallan pimeyteen tämä usko on tuonut kirkkaan rauhan ja hyvyyden säteen, joka loistaa jatkuvasti.

Kristus on meidän rauhamme, ja hän julisti rauhaa niille, jotka ovat kaukana, ja niille, jotka ovat lähellä (vrt. Ef. 2:14,17). Kuinka voisimme olla rukoilematta häntä: Herra, julista rauha meillekin tänään, olemmepa kaukana tai lähellä. Suo tänään, että miekat taotaan auroiksi (vrt. Jes. 2:4) ja että aseiden sijasta annetaan käytännön apua kärsiville. Valaise niiden mielet, jotka luulevat, että heidän on oltava väkivaltaisia sinun nimessäsi, jotta he ymmärtäisivät väkivallan mielettömyyden ja oppisivat tuntemaan sinun todelliset kasvosi. Auta meistä tulemaan ihmisiä, joihin olet mieltynyt, sinun kuvasi mukaisia ja siis rauhantekijöitä.

Kun enkelit lähtivät, paimenet sanoivat toisilleen: Menkäämme siis Betlehemiin nähdäksemme sen, mitä on ilmoitettu meille (vrt. Luuk. 2:15). Paimenet kiiruhtivat Betlehemiin, kuten evankelista kertoo meille (vrt. Luuk. 2:16). Pyhä uteliaisuus pakotti heitä näkemään seimessä olevan lapsen, jonka enkeli sanoi olevan Vapahtaja, Kristus Herra. Enkelien julistama suuri ilo kosketti heidän sydämiään ja antoi heille siivet.

Menkäämme nyt Betlehemiin, sanoo kirkon liturgia meille tänään. Trans-eamus, kuten latinalainen Raamattu sanoo: Menkäämme ylitse uskaltaen astua toiselle puolelle, muuttukaamme, astukaamme ulos ajatustavoistamme ja elämäntavoistamme, pois pelkästä aineellisesta maailmasta todelliseen maailmaan, Jumalan luokse, joka puolestaan on tullut meidän luoksemme. Pyytäkäämme Herralta, että voisimme ylittää rajamme, maailmamme ja että hän auttaisi meitä kohtaamaan hänet juuri silloin, kun hän antaa itsensä meidän käsiimme ja sydämeemme pyhässä eukaristiassa.

Menkäämme siis Betlehemiin. Kun sanomme nämä sanat toisillemme paimenten tavalla, meidän ei pidä ajatella vain menemistä elävän Jumalan luokse vaan myös todellista Betlehemin kaupunkia ja kaikkia niitä paikkoja, joissa Herra asui, palveli ja kärsi. Rukoilkaamme tänä aikana niiden ihmisten puolesta, jotka elävät ja kärsivät siellä nyt. Rukoilkaamme, että siihen maahan tulisi rauha. Rukoilkaamme, että israelilaiset ja palestiinalaiset pystyisivät elämään elämänsä Jumalan rauhassa ja vapaudessa. Rukoilkaamme sen alueen maiden puolesta, Libanonin, Syyrian, Irakin ja niiden naapureiden puolesta, jotta siellä olisi rauha, jotta kristityt noissa maissa, missä uskomme on syntynyt, pystyisivät jatkuvasti elämään siellä, ja että kristityt ja muslimit rakentaisivat maitaan rinnakkain Jumalan rauhassa.

Paimenet kiiruhtivat. Pyhä uteliaisuus ja pyhä ilo ajoi heitä. Luultavasti me emme kovin usein kiiruhda Jumalan asioiden tähden. Jumala ei kuulu niihin asioihin, jotka vaativat kiirettä. Jumalan asiat voivat odottaa, niin me ajattelemme ja sanomme. Kuitenkin hän on kaikkein tärkein asia, lopulta ainoa todella tärkeä asia. Miksi meitä ei ajaisi uteliaisuus nähdä lähempää ja tietää todella, mitä Jumala on sanonut meille. Tänä hetkenä pyytäkäämme häntä koskettamaan sydäntämme pyhällä uteliaisuudella ja pyhällä ilolla paimenten lailla, ja menkäämme iloiten Betlehemiin Herran luokse, joka tänään jälleen kerran haluaa kohdata meidät. Aamen.

© Copyright 2012 – Libreria Editrice Vaticana