Fides 08/2010: Maan ja taivaan välillä
Hyvällä tahdollakaan ei voi olla huomaamatta, että uskonnon paikka länsimaisessa yhteiskunnassa on valinkauhassa. Puhuttiinpa sitten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa uudelleen käsittelyyn otetusta krusifiksikysymyksestä tai Sveitsissä äänestetystä minareettien rakentamiskiellosta, Ranskan hiljattaisesta päätöksestä kieltää kasvot peittävien huntujen käyttö, sukupuolineutraaliksi muutettavasta avioliittolaista tai monesta muusta vastaavasta kysymyksestä, joissa uskonnon liikkumavapautta rajoitetaan, on todettava, että kyse ei enää ole harvinaisista yksittäisistä tapauksista, vaan paljon säännöllisemmästä ja harkitummasta asiakokonaisuudesta. Vaikuttaa siltä, että uskonnon elintila kapenee, samalla kun sekulaari valtio luo täysin uusia käsitteitä vanhojen tilalle tai ainakin käyttää vanhoja käsitteitä aivan uudella tavalla (esim. “uskonnonvapaus”, “perhe”, “avioliitto”). Tällaisesta kehityksestä ei voi olla erityisen tyytyväinen.
Miten olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen? Itsekriittisyys on varmaankin tarpeen. Kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt eivät varmaankaan ole tehneet kaikkea voitavaansa pitääkseen huolta siitä, että uskonsisällöt ja niihin kuuluvat moraaliperiaatteet olisivat tarpeeksi vaikuttaneet yhteiskunnallisissa asioissa vaikuttavien maallikkojen toimintaan. On hyväksytty —vähintäänkin passiivisesti— se ristiriitainen ajattelu, että sama ihminen voisi uskonnollisessa elämässä ajatella ja uskoa tietyllä tavalla mutta että hän julkisessa (poliittisessa) toiminnassaan voisi edistää aivan toisenlaisia asioita ja arvoja. Kuka tahansa voi nähdä, kuinka perustelematon ja epäonnistunut tuollainen asennoituminen on.
Ihmisen on voitava elää todellisesti vapaana. Tähän vapauteen kuuluu olennaisesti se, että hän saa myös poliittisessa elämässään toimia ja äänestää oman uskontonsa välittämien arvojen mukaisesti. Niin hänen tulisikin tehdä, myös sen takia, että häntä ylipäänsä voisi pitää sanojensa mittaisena. Jokaisen ihmisen elämä on ainutkertainen myös siksi, että se on yksi kokonaisuus. Ei sitä voi jakaa keskenään ristiriitaisiin osasiin, ainakaan ilman, että ihminen itse siitä kärsii.
Kehitys länsimaissa näyttää vääjäämättä vievän kohti uskonnon marginalisoimista ja uskontoon pohjautuvien arvojen syrjäyttämistä niinä perusteina, joiden varaan yhteiskunnan kehittäminen perustuu. Tämä kehitys on ihmisten tekemä, ja siksi se voidaan vielä kääntää, kunhan me ihmiset toimimme vakaumuksemme mukaan. Me elämme taivaan ja maan välillä, mutta tarkoitus lienee, että saamme vedettyä tätä maata yhä lähemmäs taivasta.
Marko Tervaportti
