Fides 11/2010: Klausuuri
Kun meidän silmämme näkevät kilven, jossa on luettavissa ilmoitus: yksityisalue tai pääsy kielletty asiattomilta, tiedämme, että meidän on kunnioittava esimerkiksi talon tai pihan asukkaitten yksityiselämää. Samalla se herättää uteliaisuutta: Mitä on tämän oven takana tai miksi tämä piha on niin pieni, että pääsy on kiellettävä vierailta autoilta. Kielto herättää kysymyksen asuvien vieraanvaraisuudesta. Mutta kun ajatellaan hyvää järjestystä, alueen rauhoittamista tai vaaran uhkaa, kilpi tuntuu sopivalta ja oikeutetulta, ja joskus se on jopa välttämätön.
Vanhojen luostarien ympärillä on korkea muuri, joka erottaa luostariyhteisön maailman menosta ja suojelee munkkeja ja nunnia vaikkapa uteliaitten silmiltä. Onhan olemassa monia tekijöitä, jotka voisivat häiritä luostariväen yhteiselämää, joka keskittyy rukoukseen ja Jumalan valtakunnan palvelemiseen. Sen tähden he pyytävät vieraita kunnioittamaan heidän yhteistä ja yksityistä elämäänsä, josta latinankielinen clausura-ilmoitus muistuttaa. Klausuuri merkitsee, että paikka on suljettu yhteisön ulkopuolella olevilta.
Nykyihminen, joka elää keskellä maailman kiirettä ja melua, perheen, työn ja vapaa-ajan stressiä, kaipaa yhä enemmän sitä yksityisyyttä, jota ilman ei kukaan voi olla oma itsensä. Tästä elämisen rauhasta kadehditaan luostariväkeä. Maailmassa on yltäkyllin asioita, jotka häiritsevät monien ihmisten henkistä tasapainoa ja sielunrauhaa. Siksi he varjelevat tarkasti omaisuuttaan, taloaan, tonttiaan ja toimiaan ja tarvittaessa palkkaavat henkilökohtaisen vartio- tai suojelumiehen. Sillä, joka omistaa paljon, on paljon huolia omaisuudestaan huolehtimisesta. Toisaalta ne, jotka – kuten sääntökuntalaiset – omistavat vähän Jumalan valtakunnan tähden, säästyvät monilta huolilta. Kuitenkin tietty omaisuus on tarpeellinen jokaiselle meistä, jotta meidän itsekunnioituksemme säilyisi, ja jotta muut kunnioittaisivat meitä ihmisinä ja kanssaihmisinä. Luostariyhteisöissä ei kukaan omista mitään, vaan kaikki on kaikille yhteistä kuten Jerusalemin alkuseurakunnassa (Apt. 2:44).
Mutta ihmisen itsekunnioitus ei saisi riippua vain siitä, mitä hän omistaa, vaan hänen sydämensä laadusta; millainen ihminen hän on, miten hän suhtautuu läheisiinsä, kanssaihmisiin, Jumalaan ja kirkkoon.
Me ihmiset tarvitsemme tässä ajassa toisiltamme tukea ja opastusta, ja erityisesti itse Jumalalta: paikkoja ja hetkiä, jotka auttavat meitä menemään itseemme ja tällöin löytämään suunnan ja tehtävät elämällemme. Sen tuntemiseksi meidän on säännöllisesti hiljennyttävä, niin kuin Herramme itse teki ja opetti sitä opetuslapsilleen kutsuessaan heidät mukaansa yksinäisyyteen.
Karmeliittaluostarijärjestön uudistaja Avilan pyhä Teresa on korostanut sisarilleen sisäisen kammion rakentamisen tärkeyttä, johon he voivat aina kenenkään ja minkään häiritsemättä vetäytyä ollakseen Jumalan läheisyydessä ja miettiä yhteydessä Kristukseen, miten he parhaiten voivat täyttää Jumalan tahdon elämässään. Ulkonaiset tekijät, kuten sopiva ympäristö ja yhteisöelämä edistävät suuresti kammion rakentamista omaan sydämeen, vaikka usein kehitys on päinvastainen. Mitä syvempää ihmisen sisäinen elämä on, sitä vahvemmin hän elää Jumalan ilosanomasta ja palvelee Jumalan valtakuntaa. Sopiva rukouspaikka on jokaiselle meistä paitsi hiljainen nurkka kotona myös kirkkorakennus. Onneksi meidän kirkkomme ovat avoimia myös arkipäiväisin. Sääntökuntalaisten oma paikka on heidän klausuurinsa.
Tämä yksityisalue on pyhä paikka. Se antaa heille hyvät edellytykset kasvaa yhdessä kanssaveljien tai -sisarten kanssa päivästä päivään evankelisten neuvojen mukaisessa elämässä. Toisin sanoen Jumalan valtakunnan tähden he elävät naimattomuudessa, köyhyydessä ja kuuliaisuudessa. Tämä heidän erikoinen kutsumuksensa on arvokas todistus Jumalan olemassaolosta ja hänen rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Klausuurin alue haastaa jokaisen veljen tai sisaren, yksin ja yhdessä luostariyhteisönsä kanssa täyttämään huolellisesti saamaansa palvelutehtävää: auttaa ihmisiä maailmassa muistamaan Jumalaa, joka rakastaa äärettömästi meitä ja haluaa vapauttaa meidät synnin vahingosta ja oman ihmisarvomme aliarvioimisesta.
Tästä kaikesta kertoo klausuuri-kilpi. Siksi ihmisten on kunnioitettava tätä pyhää tilaa, eikä sovi luvatta tunkeutua siihen. Ihmiskunnan historiassa tätä ei ole aina kunnioitettu, koska maallisin silmin luostarielämä ei ole kyllin tuotteliasta.
Sääntökuntalaisilla ei ole, kuten joskus on väitetty, vain vastuu oman yhteisönsä jäsenistä, vaan heillä on vastuu kaikista ihmisistä: sekä koko Jumalan kansasta että niistä monista ihmistä, jotka eivät vielä tunne todellista Jumalaa tai jotka syystä tai toisesta ovat vieraantuneet maailman Vapahtajasta ja hänen kirkostaan.
Jumalalle elämänsä vihkineet sääntökuntalaiset – kuuluvatpa he kontemplatiiviseen tai aktiiviseen luostarijärjestöön – ovat aina olleet kirkossa ikään kuin ainutlaatuisen voimakas majakka, joka heittää Jumalan valoa maailman pimeyteen ja näin luotsaa esirukouksillaan ja työllään monia veneitä Jumalan ikuisen sataman turvaan.
isä Frans Voss SCJ
