Fides: Jatkuvuus uskossa siunauksena

Kolumni – Fides 07/2009

Ihmiskunnan historiassa oli aika, jolloin vain harvat ihmiset osasivat kirjoittaa tai lukea. Kirjapainoa ei ollut vielä keksitty puhumattakaan nykyajan mediakulttuurin valtavasta kehityksestä. Kuitenkin ihmisillä oli usko ja se oli palava. Kuinka tämä oli mahdollista? Usko oli elämän ja kuoleman asia. Ihmiset mielellään keskustelivat toistensa kanssa uskonelämästä ja vaihtoivat keskenään kokemuksia. Niistä syntyi kertomuksia ja kertomuksista kirjoja, jotka ovat muodostaneet useampien kansojen kalliin aarteen. Eri maailmanuskonnoissa sellaista aarretta on pidetty pyhänä perintönä. Aikojen kuluessa tämä perintö on huolellisesti säilytetty. Siitä tuli rakas perimätieto, jota on kunnioittavasti tutkittu, ja sen siirtyessä polvesta polveen sitä on myös huolellisesti varjeltu vääristä tulkinnoista. Ajateltiin, että se, mikä kelpasi ennen meitä eläneille ihmisille, kelpaa meille itsellemmekin. Perinteen jatkuvuuden puhtaushan on aina ollut sangen tärkeää.

Mutta tämä tarkkavaisuus ei ole sulkenut pois pyrkimystä historian tutkimuksen tarjoamien apukeinojen avulla perehtyä syvemmin perimätiedon opetuksiin, laiminlyömättä yhtäkään kirjainta tai pienintäkään piirtoa. Vapahtaja itse osoitti sen omassa julistustyössään sanoessaan, että hän ei tullut kumoamaan kansansa lakia tai profeettoja, vaan toteuttamaan ne (Matt. 5:17-20). Hän odottaa samaa dynaamista uskollisuutta tällä hetkellä pyhää traditiota kohtaan kirkkonsa jäsenilta, paimenilta ja tutkijoiltakin.

Joidenkin tutkijoiden mielestä uskonnollisen perimätiedon arvo ei ole enempää kuin kansantietoutta: itsessään tämä tiede kyllä on mielenkiintoista, mutta ilman merkitystä meille nykyihmisille. Sitä vastoin meille kristityille ja katolilaisille sekä Vanhan että Uuden testamentin Raamatun kirjoihin sisältyy koko ihmiskunnalle ainutlaatuinen pelastuksen sanoma, josta emme koskaan voi luopua.

Tämän sanoman ydin on, että Jumala on rakkaus. Hän, joka loi meidät omaksi kuvakseen, on rakastanut meitä ihmisiä niin kuin omaa Sanaansa ja sen tähden mekin saamme pitää Jumalaa taivaallisena Isänämme ja rakastaa häntä kaikesta voimastamme ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Tähän vakaumukseen meidän kristittyjen identiteettimme perustuu. Nykyinen paavi Benedictus XVI on kauniisti selittänyt tämän meidän uskomme perustotuuden maailmalle ensimmäisessä kiertokirjeessään: Jumala on rakkaus. Mutta miksi, tämä sanoma ei enää näytä puhuttelevan nykyihmistä niin paljon kuin aikaisempia sukupolvia? Sana rakkaus on kulunut. Ehkä on vielä toinen tärkeämpi syy uskon innon vähenemiselle. Tuntuu siltä, että puitten takia ei enää nähdä metsää, toisin sanoen uskonelämässä toisarvoisten seikkojen ylikorostus olisi estänyt nykyihmisiä näkemästä perimätiedon oleellista osaa. Sen tähden kristinuskon ja kirkon keskeinen sanoma olisi hämärtynyt ja tullut vaikeaksi ymmärtää. Silloin ainoa sopiva lääke olisi harventaa puita, jotta oleellinen puhdistuu ja pääsee alkuperäiseen loistoonsa. Samoin kristittyjen elämässä terveet uskonnolliset tavat ja elämänasenteet voivat jälleen kasvaa ja kantaa hedelmää.

Tämä oli jo autuaaksi julistetun paavi Johanneksen XXIII:n tarkoitus hänen kutsuessaan koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen. Kuitenkaan tämä ei merkitse sitä, että viimeisen kirkolliskokouksen jälkeen kirkkohistorian muiden yleisten kirkolliskokousten päätökset olisivat menettäneet arvonsa. Päinvastoin vain kaikki konsiilit yhdessä takaavat kirkon pyhän tradition jatkuvuuden, vaikka kirkon historian eri aikakausissa Jumalan ilosanoman on ruumiillistuttava jokaisen ajan haasteiden ja mahdollisuuksien mukaisesti, mutta laimentamatta evankeliumin kuvaa Jumalasta tai vesittämättä Jumalan rakkautta ihmisiin.

Jos ratkaistessamme aikamme ajankohtaisia uskonnollisia kysymyksiä miettisimme Jumalan rakkauden kaikkia ulottuvuuksia ja tekisimme niistä johdonmukaisesti ne päätökset, jotka tarvitaan, säästäisimme paljon energiaa ja aikaa. Voisimme käyttää sitä paremmin Jumalan luomis- ja pelastussuunnitelman toteuttamiseksi ja ihmisarvoisen elämän edistämiseksi eri puolilla maailmaa. Jumalan rakkaus ei edellytä tai korosta vain ihmisen valinnanvapautta ja oikeutta itsensä toteuttamiseen, vaan myös hänen vastuutaan omasta ja lähimmäistensä elämästä. Kaikessa mitä teemme vaikka pelkästään omaksi huvitukseksi, on sekä hyviä että pahoja sosiaalisia seurauksia esimerkiksi perhe-elämälle, lasten ja nuorten kasvatukselle ja työllemme. Sen lisäksi Jumalan rakkauteen perustuu myös meidän yhteisvastuumme oman yhteiskuntamme ja muiden kansojen kehityksestä oikeudenmukaisuudessa ja rauhassa. Meidän on aina myös pyrittävä keventämään toistemme kuormaa ja välttämään sitä, että toiset eivät kärsisi meidän ehkä hyvää tarkoittavien mutta itsessään pahojen tekojemme seurauksia. Oikea kristillinen sanontatapa on, että sen, joka haluaa parantaa maailmaa, on aloitettava omasta itsestään ja rukoiltava Pyhän Hengen apua. Silloin emme vain puhu Jumalan pelastuksen sanomasta, vaan myös toteutamme sitä.

isä Frans Voss SCJ