Paavin kirje koko Jumalan kansalle

Paavi Franciscus on kirjoittanut oheisen koko Jumalan kansalle osoitetun kirjeen, jossa hän kehottaa katumukseen, rukoukseen, paastoon ja solidaarisuuteen seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman skandaalin johdosta.

(svenska – english)

Kirje Jumalan kansalle 

”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet” (1. Kor. 12:26). Nämä pyhän Paavalin sanat kaikuvat voimakkaasti sydämessäni, kun totean jälleen kerran monien alaikäisten kokeman kärsimyksen seksuaalisen hyväksikäytön, vallan ja omantunnon väärinkäytön vuoksi, johon on syyllistynyt huomattava määrä pappeja ja sääntökuntalaisia. Tuollainen rikos synnyttää syviä tuskan ja voimattomuuden haavoja ennen kaikkea uhreissa, mutta myös heidän perheenjäsenissään ja koko yhteisössä, olivatpa he uskovia tai ei-uskovia. Menneisyyteen katsottaessa mikään yritys pyytää anteeksi ja hyvittää aiheutettua vahinkoa ei koskaan ole riittävä. Tulevaisuuteen katsottaessa ei koskaan ole liian vähäistä kaikki se, mitä voimme tehdä synnyttääksemme kulttuurin, jossa ei ainoastaan estetä tuollaisten tilanteiden toistuminen, vaan myös se, että niiden peittelemisellä ja jatkumisella olisi mitään sijaa. Uhrien ja heidän perheidensä tuska on myös meidän tuskamme. Siksi se vaatii jälleen kerran vahvistamaan sitoumustamme, jotta taataan alaikäisten ja haavoittuvien aikuisten suojeleminen.

1. Jos yksi jäsen kärsii

Viime päivinä on julkaistu raportti, jossa kuvattiin ainakin tuhannen ihmisen kokemuksia seksuaalisen hyväksikäytön, vallan ja omantunnon väärinkäytön uhreina pappien taholta noin 70 vuoden aikana. Vaikka voikin sanoa, että suurin osa tapauksista koskee menneisyyttä, ajan kuluessa olemme kuitenkin tulleet tuntemaan monien uhrien tuskan ja toteamme, että haavat eivät katoa koskaan. Ne velvoittavat meitä tuomitsemaan voimakkaasti nuo julmuudet ja keskittämään ponnistuksemme tuon kuoleman kulttuurin poisjuurimiseksi; haavat eivät koskaan katoa. Uhrien tuska on valitushuuto, joka nousee taivaaseen ja koskettaa sielua; kauan se on jätetty huomiotta, kätketty tai vaiennettu. Mutta huuto on ollut voimakkaampi kuin kaikki toimenpiteet, jotka ovat pyrkineet sen vaientamiseen tai jopa sen ratkaisemaan päätöksillä, jotka ovat kasvattaneet sen vakavuutta, langeten osallisuuteen noista rikoksista. Tuon huudon Herra on kuullut ja antanut meidän jälleen kerran nähdä, kenen puolella hän haluaa olla. Marian laulu ei erehdy ja se kaikuu hiljaa kautta historian, jotta Herra muistaa isillemme antamansa lupaukset: ”Hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois” (Luuk. 1:51-53). Koemme häpeää, kun huomaamme, että elämäntyylimme on kieltänyt ja kieltää sen, mitä ääneen lausumme.

Häveten ja katuen myönnämme kirkollisena yhteisönä, että emme ole osanneet olla siellä, missä meidän olisi pitänyt olla; että emme toimineet ajoissa tunnistaen, kuinka laaja ja vakava oli se vahinko, jota aiheutettiin monien elämässä. Unohdimme ja hylkäsimme pienet. Yhdyn silloisen kardinaali Ratzingerin sanoihin, kun hän vuonna 2005 pitkänperjantain ristintien hartautta varten kirjoittamassaan tekstissä liittyi lukemattomien uhrien tuskanhuutoon: ”Kuinka paljon likaa onkaan kirkossa, ja juuri niiden keskuudessa, joiden pappeudessa pitäisi kuulua kokonaan hänelle! Kuinka paljon ylpeyttä, kuinka paljon itseriittoisuutta! […] Opetuslasten petos, hänen ruumiinsa ja verensä arvoton vastaanottaminen on varmasti Lunastajan suurin tuska, joka lävistää hänen sydämensä. Voimme vain kääntyä hänen puoleensa huutaen sielumme syvyydestä: Kyrie, eleison – Herra, pelasta meidät (vrt. Matt. 8:25)” (yhdeksäs asema).

2. Kaikki jäsenet kärsivät

Tapahtumien laajuus ja suuruus vaatii käsittelemään tätä tosiasiaa kattavasti ja yhteisöllisesti. Vaikka kääntymyksen tiellä on tarpeellista ja välttämätöntä, että tiedostaa tapahtuneen, se itsessään ei riitä. Tänään meitä haastetaan Jumalan kansana ottamaan vastuullemme ruumiillisesti ja henkisesti haavoitettujen veljiemme ja sisartemme kärsimys. Jos menneisyydessä vastaus saattoi olla laiminlyöminen, tänään haluamme tehdä solidaarisuudesta, sanan syvimmässä ja vaativimmassa merkityksessä, tavan, jolla kirjoitamme nykyistä ja tulevaa historiaa – ympäristössä, jossa konfliktit, jännitteet ja erityisesti kaikenlaisen hyväksikäytön uhrit voivat löytää ojennetun käden, joka suojelee heitä ja pelastaa heidät tuskastaan (vrt. apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium, 228). Tuollainen solidaarisuus taas vaatii meitä tuomitsemaan kaiken sen, mikä voi vaarantaa kenen tahansa ihmisen koskemattomuuden. Solidaarisuus vaatii taistelua kaikenlaista korruptiota vastaan, erityisesti hengellistä korruptiota: ”mukavaa ja itseriittoista sokeutta, jossa lopulta kaikki näyttää sallitulta: petos, herjaus, itsekkyys ja monet vaivihkaiset itseriittoisuuden muodot, sillä ’tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi’ (2. Kor. 11:14)” (vrt. apostolinen kehotuskirje Gaudete et exsultate, 165). Pyhän Paavalin kehotus kärsiä kärsivien kanssa on paras lääke sitä vastaan, että jatkaisimme Kainin sanojen toistamista keskuudessamme: ”Olenko minä veljeni vartija?” (1. Moos. 4:9).

Olen tietoinen eri osissa maailmaa tehdyistä ponnistuksista ja työstä, jotta taataan ja toteutetaan välttämättömät toimenpiteet lasten ja haavoittuvien aikuisten koskemattomuuden turvaamiseksi ja suojelemiseksi, samoin ”nollatoleranssin” leviämisestä ja tavoista saattaa vastuuseen ne, jotka tekevät tai peittelevät näitä rikoksia. Olemme olleet myöhässä näiden välttämättömien toimenpiteiden ja sanktioiden soveltamisessa, mutta luotan siihen, että ne auttavat takaamaan paremman suojelemisen kulttuurin nykyään ja tulevaisuudessa.

Yhdessä näiden ponnistusten kanssa on välttämätöntä, että jokainen kastettu tuntee olevansa osallinen siinä kirkollisessa ja sosiaalisessa muutoksessa, jota suuresti tarvitsemme. Tuo muutos vaatii henkilökohtaista ja yhteisöllistä kääntymystä ja johtaa meidät katsomaan samaan suuntaan kuin Herra katsoo. Pyhä Johannes Paavali II sanoi: ”Jos todella lähdemme liikkeelle Kristuksen mietiskelemisestä, meidän täytyisi osata nähdä hänet ennen kaikkea niiden kasvoista, joihin hän itse halusi samaistua” (apostolinen kirje Novo millennio ineunte, 49). On opittava katsomaan sinne minne Herra katsoo, olemaan siellä missä Herra haluaa meidän olevan, kääntymään sydämessämme ollen hänen läsnäolossaan. Tässä auttavat rukous ja katumus. Kutsun koko Jumalan pyhää kansaa katumukseen, rukoukseen ja paastoon Herran käskyn mukaan,[1] joka herättää omatuntomme, solidaarisuutemme ja sitoumuksemme suojelemisen kulttuuriin, sanomaan ”ei koskaan enää” kaikenlaisen hyväksikäytön suhteen.

On mahdoton ajatella kääntymystä kirkollisessa toiminnassamme ilman kaikkien Jumalan kansan jäsenten aktiivista osallistumista. Aina kun olemme pyrkineet korvaamaan, vaientamaan tai laiminlyömään Jumalan kansaa tai tekemään siitä vain pienen eliitin ryhmiä, olemme luoneet yhteisöjä, ohjelmia, teologisia ratkaisuja, spiritualiteetteja ja rakenteita vailla juuria, vailla muistia, vailla kasvoja ja vailla ruumista: vailla elämää.[2] Se ilmenee selvästi poikkeavassa tavassa ymmärtää auktoriteetti kirkossa, klerikalismissa, joka on hyvin yleistä monissa yhteisöissä, joissa seksuaalista hyväksikäyttöä, vallan ja omantunnon väärinkäyttöä on tapahtunut. Klerikalismi on asenne, joka ”ei vain mitätöi kristittyjen persoonallisuutta, vaan pyrkii myös vähättelemään ja aliarvioimaan kasteen armoa, jonka Pyhä Henki on asettanut kansamme sydämeen”[3]. Klerikalismi, jota sekä papit itse että maallikot suosivat, synnyttää haavauman kirkon ruumiiseen; se ruokkii ja auttaa jatkamaan monia niistä pahuuksista, jotka tänään tuomitsemme. Hyväksikäytön torjuminen tarkoittaa myös kaikenlaisen klerikalismin torjumista.

On aina hyvä muistaa, että ”pelastushistoriassa Herra pelasti kansan. Täyttä identiteettiämme ei ole ilman kansaan kuulumista. Siksi kukaan ei pelastu yksin, irrallisena yksilönä, vaan Jumala vetää meitä puoleensa ottaen huomioon monimutkaisten keskinäisten suhteiden verkoston, joka ihmisyhteisössä muodostuu: Jumala tahtoi käydä sisään kansan elämään” (apostolinen kehotuskirje Gaudete et exsultate, 6). Siksi ainoa tapa vastata tähän pahaan, joka on riistänyt monta elämää, on toteuttaa sitä tehtävänä, joka koskee meitä kaikkia Jumalan kansana. Tämä tietoisuus, että tunnemme olevamme osa kansaa ja yhteistä historiaa, sallii meidän tunnistaa aiemmat syntimme ja virheemme ja olla avoimia katumukselle, joka uudistaa meidät sisäisesti. Ilman kaikkien kirkon jäsenten aktiivista osallistumista se, mitä tehdään hyväksikäyttökulttuurin kitkemiseksi pois yhteisöistämme, ei onnistu synnyttämään välttämätöntä dynamiikkaa terveelliseen ja vaikuttavaan muutokseen. Paaston ja rukouksen katumusulottuvuus auttaa meitä Jumalan kansana asettumaan Herran ja haavoitettujen veljiemme ja sisartemme eteen syntisinä, jotka pyytävät anteeksiantoa ja häpeämisen ja kääntymyksen armoa ja niin löytämään tekoja, jotka tuottavat evankeliumin mukaisia voimavaroja. ”Joka kerran kun pyrimme palaamaan lähteelle ja löytämään evankeliumin alkuperäisen tuoreuden, syntyy uusia teitä, luovia metodeja, toisia ilmaisutapoja, puhuttelevampia merkkejä, sanoja täynnä uudistettua merkitystä nykymaailmalle” (apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium, 11).

On välttämätöntä, että kirkkona voimme kärsien ja häveten tunnistaa ja tuomita julmuudet, joita ovat tehneet Jumalalle vihityt, papit ja ne, joiden tehtävä oli valvoa ja suojella haavoittuvimpia ihmisiä. Pyydämme anteeksi omien syntiemme ja toisten syntien takia. Tietoisuus synnistä auttaa meitä tunnistamaan menneisyydessä tehdyt virheet, rikokset ja haavat ja ponnistelemaan nykyään enemmän uudistetun kääntymyksen tiellä.

Samalla katumus ja rukous auttavat meitä herkistämään silmämme ja sydämemme toisten kärsimyksen edessä ja voittamaan vallan ja omistamisen janon, joka usein on näiden pahuuksien juurena. Avatkoon paasto ja rukous korvamme lasten, nuorten ja vammaisten hiljaiselle kärsimykselle. Paasto antakoon meille oikeudenmukaisuuden nälän ja janon ja innoittakoon meitä vaeltamaan totuudessa, tukien kaikkia välttämättömiä oikeudellisia toimenpiteitä. Paasto ravistelkoon meitä ja johtakoon meidät sitoutumaan totuudessa ja rakkaudessa yhdessä kaikkien hyvän tahdon ihmisten kanssa ja koko yhteiskunnan kanssa taisteluun kaikenlaista seksuaalista hyväksikäyttöä, vallan ja omantunnon väärinkäyttöä vastaan.

Tällä tavalla voimme tuoda ilmi kutsumuksemme olla ”mitä läheisimmän Jumala-yhteyden ja koko ihmiskunnan ykseyden merkki ja välikappale” (Vatikaanin II kirkolliskokous, Lumen gentium, 1).

”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet”, sanoi meille pyhä Paavali. Rukouksen ja katumuksen asenteella voimme henkilökohtaisesti ja yhteisönä yhtyä tuohon kehotukseen, jotta keskuudessamme kasvaisivat myötätunnon, oikeudenmukaisuuden, ennaltaehkäisyn ja hyvityksen lahjat. Maria osasi olla Poikansa ristin juurella. Ei millä tahansa tavalla, vaan tukevasti jaloillaan ja sen vierellä. Tämä asenne ilmaisee tavan, jolla hän eli. Kun koemme lohduttomuutta, jota nämä kirkolliset haavat aiheuttavat, Marian kanssa meille tekee hyvää ”korostaa enemmän rukousta” (vrt. pyhä Ignatius de Loyola, Hengellisiä harjoituksia, 319), pyrkien kasvamaan rakkaudessa ja uskollisuudessa kirkkoa kohtaan. Hän, ensimmäinen opetuslapsi, opettaa meille kaikille opetuslapsille, kuinka meidän on käyttäydyttävä viattomien kärsimyksen edessä, välttelemättä ja arkailematta. Mariaan katsominen merkitsee, että oppii huomaamaan, missä ja miten Kristuksen opetuslapsen on oltava.

Pyhä Henki antakoon meille kääntymyksen armon ja sisäisen voitelun voidaksemme ilmaista näiden hyväksikäyttörikosten edessä katumuksemme ja päätöksemme taistella rohkeasti niitä vastaan.

Vatikaanissa 20. elokuuta 2018

Franciscus

[1] ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla” (Matt. 17:21).

[2] Vrt. kirje pyhiinvaeltavalle Jumalan kansalle Chilessä, 31. toukokuuta 2018.

[3] Kirje kardinaali Marc Ouelletille, paavillisen Latinalaisen Amerikan komission puheenjohtajalle, 19. maaliskuuta 2016