Vastauksia uutisointiin YK-raportista
Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 6.2.2014 Ulkomaat-osastossa juttu otsikolla ”YK vaatii Vatikaania tilille hyväksikäytöstä”. Juttu on yleisiltä raameiltaan oikeansuuntainen, mutta totuuden ja kohtuuden nimissä on syytä oikoa joitakin väärinkäsityksiä.
”Raportissa vaaditaan Vatikaania poistamaan viroista kaikki papit, joita epäillään lasten hyväksikäytöstä.” — Vaatimus on hyvä, mutta niin toimitaan jo. Valtaosa maailman katolisista papeista on sitä paitsi virkasuhteessa omaan hiippakuntaansa (niitä on tuhansia), ei Vatikaaniin. Vatikaani puolestaan on antanut tällaisen ohjeen hiippakuntiin jo vuosia sitten ja kardinaali Ratzingerin tekemien muutosehdotusten ja sittemmin paavi Benedictuksen päätösten perusteella siirtänyt hyväksikäyttötapausten käsittelyn hiippakunnista Vatikaanin Uskonopin kongregaatioon, jotta niihin suhtauduttaisiin riittävän vakavasti ja yhdenmukaisesti. Vatikaanin toiminnan seurauksena hyväksikäyttöön syyllistyneet papit saavat osakseen raskaita kirkollisia rangaistuksia ja menettävät pappisoikeutensa. Paavi Benedictuksen vaatimuksesta kaikissa hiippakunnissa on nykyään käytössä tarkat ja tiukat ohjeet hyväksikäyttötilanteita ja -epäilyjä varten.
”YK vaatii Vatikaania myös julkistamaan kaiken sisäisen tutkintansa pappien hyväksikäyttötapauksista.” — On ihmeteltävä, mitä hyötyä julkistamisesta olisi. Kyse on asiakirjoista, joissa ei ole mainittu pelkästään hyväksikäyttäjiä vaan myös uhreja, joiden tietojen paljastamiseen kirkolla ei ole mitään oikeutta. Olennaista ei liene se, että suuri yleisö saa tyydytettyä uteliaisuutensa, vaan se, että rikolliset tuomitaan ja uhreja tuetaan. Keräämillään tiedoilla Vatikaani auttaa mahdollisuuksien mukaan viranomaisia yksittäisissä maissa.
”Raportin mukaan Vatikaani on sallinut hyväksikäytön jatkumisen, eikä ole ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin. Tapauksia on peitelty siirtämällä hyväksikäytöstä epäiltyjä pappeja uusiin seurakuntiin tai ulkomaille.” — Papit toimivat piispojen alaisuudessa, tai vastaavasti oman sääntökuntansa esimiesten alaisuudessa, ja heidän siirtämisensä uusiin tehtäviin tai paikkoihin tapahtuu täysin ilman Vatikaanin osallisuutta.
On tietenkin suuri häpeä yleismaailmalliselle kirkolle, että sen hiippakunnissa ja sääntökunnissa on ollut vastuuta pakenevia piispoja ja esimiehiä, jotka eivät ole toimineet päättäväisesti heti totuuden tultua ilmi. On aivan oikein pitää tällaista toimintaa vastenmielisenä ja selvittää, missä määrin se vaatii osakseen oikeudellisia toimenpiteitä.
”Tähän mennessä katolinen kirkko on pyrkinyt käsittelemään tapaukset kirkon piirissä.” — Vatikaani on jo vuosia sitten ohjeistanut kaikkia hiippakuntia ilmoittamaan hyväksikäytöstä siviiliviranomaisille, jotta rikoksentekijät saataisiin edesvastuuseen maallisen oikeuslaitoksen edessä. Kirkko ei voi tuomita ketään vankilaan, sen tekee (kirkon myötävaikutuksella) kunkin maan oikeusjärjestelmä.
Miten YK:n lastensuojelun komitean raporttiin sitten pitäisi suhtautua? On sanottava, että sen vaatimukset ovat suurelta osin sellaisia, että ne on jo toteutettu katolisessa kirkossa. Se on siis vanhentunut eikä siihen vastaaminen ole vaikeaa. On kuitenkin todettava nöyrästi, että hyväksikäyttäjien toiminnan katsominen läpi sormien, mitä joissakin hiippakunnissa menneinä vuosikymmeninä on tapahtunut, on vastenmielistä ja vaatii yhä vielä toimenpiteitä, vaikka suurin osa rikosten tekijöistä ja heidän siirtäjistään olisikin jo kuollut.
Toisaalta myös YK:n raporttia kohtaan on asiallista esittää kritiikkiä. Sen sävy oli asiaton; se esitti katoliseen uskonkäsitykseen puuttuvia röyhkeitä vaatimuksia, joilla ei ole mitään tekemistä raportin aiheen kanssa; eivätkä sen tiedot olleet ajan tasalla. Raportista puuttui myös selvästi käsitys siitä, kenellä on valta ja vastuu missäkin asiassa, eli taju siitä, minkälainen on paikalliskirkkojen, sääntökuntien ja Rooman kuurian todellinen toimivalta missäkin asiassa. Lisäksi on sanottava, että YK:n komissio ei ehkä aivan ymmärrä, mikä ero on Pyhällä istuimella ja Vatikaanilla. Kaiken kaikkiaan huonoa työtä.
Lopuksi on todettava, että työtä lasten ja nuorten suojelemiseksi kaikenlaiselta hyväksikäytöltä on jatkettava — eikä se saa koskaan lakata. Katolinen kirkko on sitoutunut kaikessa toiminnassaan tarjoamaan lapsille ja nuorille kaikin tavoin turvallisen kasvuympäristön. Siksi on toivottavaa, että myös muiden instituutioiden piirissä ollaan valmiita tutkimaan omia toimintatapoja ja ilmoittamaan epäilyistä viipymättä siviiliviranomaisille. Kun kerran tutkimusten mukaan katolisen kirkon hyväksikäyttötapaukset muodostavat selvästi alle 1 prosenttia hyväksikäytöstä maailmassa (ja ovat viime vuosina vielä selvästi ja varmasti vähentyneet), on tärkeää penkoa myös loput, yli 99 prosenttia tapauksista, joista pääsääntöisesti vielä vaietaan.
KATT 7.2.2014
